Viktor Norrman

Viime viikonloppuna Tuhatkunnan liittokokouksessa käytiin runsaasti keskustelua ylioppilas- ja opiskelijakuntien pakkojäsenyydestä. Liittokokouksen kanta oli selvin lukemin se, että ylioppilaskuntien pakkojäsenyys tulee poistaa ja opiskelijakuntien jäsenyyden tulee olla jatkossakin vapaaehtoista.

Perustuslakivaliokunta on useampaan otteeseen todennut, että opiskelijakuntien pakkojäsenyydelle ei ole riittäviä perusteita. Ylioppilaskuntien pakkojäsenyyttä on puolestaan perusteltu sillä, että ne ovat vanhastaan osa itsehallinnon omaavaa yliopistoa. Pakkojäsenyyden juuret ovat siis Ruotsin vallan ajalta, jolloin opiskelijoiden oli pakko kuulua osakuntiin, jotta heitä olisi helpompi valvoa. Ruotsissa ylioppilaskuntien pakkojäsenyydestä on sittemmin ymmärretty luopua. Pakkojäsenyyden poistuttua Ruotsin valtio on osoittanut määrärahoja ylioppilaskuntien ylläpitämiseen. Itsehallinnon omaavissa yliopistoissa myös yliopisto voisi tarvittaessa rahoittaa ylioppilaskuntien toimintaa, sillä uuden yliopistolainkin mukaan ylioppilaskunta vastaa pitkälti yliopistojen lakisääteisestä kasvatustehtävästä.

Uskomattominta on, että edes ylioppilaskunnat eivät edes itse usko toimintansa olevan niin merkityksellistä, että opiskelijat haluaisivat kuulua niihin vapaaehtoisesti. Edustajistovaalien alhaiset äänestysprosentit puhuvat omaa karua kieltään: opiskelijat eivät ylipäätään tiedä koko ylioppilaskunnan olemassaolosta tai eivät katso sen toimintaa riittävän tärkeäksi vaivautuakseen äänestämään. Ylioppilaskunnan hallituksilla ei tosiasiallisesti myöskään ole minkäänlaista insentiiviä toimia äänestysaktiivisuuden korottamiseksi, sillä nukkuvatkin äänestäjät maksavat pakollisen jäsenmaksun.

Yliopisto-opiskelijat eivät ole yhden totuuden homogeeninen joukko. Monet opiskelijat ajaisivat mieluummin tulorajojen korottamista kiivaammin kuin opintotuen indeksiin sitomista ja rajoittaisivat poliittisen vaikuttamistyön mieluummin opiskelijoita suoraan koskeviin asioihin kuin yleispolitiikkaan. Opiskelijat pakotetaan kuulumaan yhdistykseen, joka pahimmassa tapauksessa ei aja niitä asioita, joita jäsen haluaa ja jaloilla äänestäminen on estetty.  Opiskelijoiden kuuluminen omiin ainejärjestöihinsä on paljon yleisempää kuin edustajistovaaleissa äänestäminen. Ainejärjestöihin ei ole pakko kuulua, mutta niillä on jäsenmäärän korottamiseksi suuri motivaatio tulla osaksi opiskelijoiden arkea heti opintojen alkuvaiheesta lähtien, ja monelle meistä oma ainejärjestö onkin erityisen tärkeä ja ennen kaikkea tuttu ja läheinen.

Tärkeää edunvalvontaa –kortilla voidaan myös perustella pakkojäsenyys mihin tahansa yhdistykseen tai muuhun organisaatioon. Miettikääpä, jos kuuluminen kirkkoon, puolueeseen tai kodittomia kissoja suojelevaan yhdistykseen olisi pakollista resurssien ja toiminnan turvaamiseksi?

Suomi on täynnä yhdistyksiä, jotka on perustettu edunvalvonnallisiin tarkoituksiin. Ainoastaan opiskelijoiden katsotaan olevan niin tietämättömiä omasta parhaastaan, että meidän reppanoiden edunvalvonta täytyy hoitaa kansalaisoikeuksia rajoittamalla. Ammattiyhdistykset toimivat Suomessa tehokkaasti ja välillä tuntuvat jopa tuntuvat sanelevan politiikkaa. Ja tämä kaikki onnistuu ilman kansalaisoikeuksia rajoittavaa pakkojäsenyyttä.

– Viktor
Kirjoittaja on kokoomusopiskelijoiden liittohallituksen jäsen