1622831_10152273104277427_1891253253_n

Hyvinvointivaltio ja suomalainen menestystarina ovat usein käytettyjä sanoja suomalaisessa poliittisessa retoriikassa. Käsitämme pohjoismaisen hyvinvointimallin järjestelmäksi, jonka tehtävänä on turvata vahvojen palvelujen ja tulonsiirtojen avulla ihmisten hyvinvointi erilaisissa elämäntilanteissa.

Suomalaisen menestyksen perustana pidetään osaamista. Pieni vauras kansamme ei olisi mitään, ellemme olisi ymmärtäneet, että vain panostamalla sivistykseen, voimme tehdä mahdottomasta mahdollista. Järjestelmään ja auktoriteetteihin uskovat suomalaiset ovatkin tunnollisesti hioneet ylpeydenaihettaan siihen pisteeseen, että vaatiessamme valtiolta jatkuvasti lisää toimenpiteitä eri ongelmien ratkaisuun, olemme samalla luoneet turhan monimutkaisen ja byrokraattisen yhteiskunnan. Tämä on erittäin ironista, sillä samalla valitamme jatkuvasti liiallisen sääntelyn määrästä.

Suomea pitkään raastanut talouden taantuma ei vain ota loppuakseen. Länsimaiden talouskurimusten lisäksi EU:n asettamiin talouspakotteisiin on Venäjä vastannut asettamalla omat vastapakotteensa. Suomalaiset ovat aiheesta huolissaan tulevaisuudesta. Katse kääntyy poliitikkoihin ja näin eduskuntakauden loppusuoralla puolueet kilpaa huutavat, mitä lääkkeitä jokaisella on tarjota Suomen epäonnisen taipaleen korjaamiseksi.

Tässä piilee keskeinen muutos viimeaikojen poliittisessa keskustelussa. Taloudellinen vapaus ja itsensä toteuttamiseen kannustaminen ei ole enää kovinkaan pop. Valtio ihmisen hyvinvoinnin mahdollistajana on vakiinnuttanut lähes kyseenalaistamattoman aseman, joka on täysin omaa syytämme. Olemme sortuneet ajattelutapaan, jossa politiikan ja valtion toimin voimme ratkaista kaikki maailman ongelmat. Tästä seuraa itseään ruokkiva ilmiö – ei ole päivää ilman, että joku on vaatimassa tai lupaamassa valtiolta toimia jonkin asian puolesta, tai vastaan.

Venäjän vastapakotteiden aiheuttama tapahtumaketju on todistanut sen, että siinä missä ei yksilön, niin ei yrityksenkään tarvitse kantaa riskejä, sillä ne luetaan ulkoistamisen piiriin, jotka valtio mielellään ottaa itselleen kannettavakseen. Erityisesti jos kyse on jo valmiiksi raskaasti tuetusta ja suomalaisille niinkin pyhäksi muodostuneesta asiasta, kuin maataloudesta.

Suomessa on ymmärretty, että tietty määrä apua valtiolta, maksaa itsensä moninkertaisena takaisin. Kohtuullisuus on hyvä muistaa kaikessa ja tuskinpa tämä valtion tuki loputtomiin maksaa itseään takaisin. Vastapakotteiden myötä, kansan huutaessa toimia, ministerit sankarin elkein lupailevat lisää rahaa ja etsiä maataloustuotteille toisen loppusijoituspaikan.

Mitä kaikkea voimme valtiolta vaatia?

Kansalaisten olisi hyvä kysyä itseltään, että mitä kaikkea vaadimme päättäjien lupaavan valtiokeskeisen ajattelutavan myötä ulkoistaa valtion tehtäviksi. Onko viime kädessä valtio vastuussa ihmisten työllistymisestä? Siitä, että ihmisillä on töitä? Onko poliitikkojen tehtävänä luoda valtion toimesta kasvua vähentämällä työttömyyttä halvoilla asunnoilla ja uusilla veroratkaisuilla? Kirkasotsaista olisi vastata, että ei. Viisasta kuitenkin kyseenalaistaa, että tehdäänkö sitä liikaa.

Valtiokeskeisen ajattelutavan heikkous piilee kansalaistemme subjektiivisessa käsityksessä hyvinvoinnista ja oikeudenmukaisuudesta. Tämän  valtiokeskeisen ajattelutavan ongelmaksi muodostuu aina toinen kahdesta vaihtoehdosta: se joko kasvaa liian kalliiksi valtion vastatessa jokaiseen ongelmaamme, tai toimenpiteitä valikoidessa kohtelee niin yksilöä kuin yritystä epäoikeudenmukaisesti. Käytännön esimerkkinä tästä ovat venäjän vastapakotteiden myötä kärsivät kuljetusalan pienyrittäjät. Kuka heitä tukee?

Modernin yhteiskunnan yksilönvapautta korostava maailmankuva tuo mukanaan yksilönvastuun. Elämme maailmassa, jossa riskit ovat toimissamme jatkuvasti läsnä. Erityisesti yritystasolla bisnestä tehdessä kartoitetaan liiketoiminnallisia riskejä, jonka jälkeen lasketaan mahdolliset hyödyt ja punnitaan maksaako niiden ottaminen itsensä takaisin. Välillä kartoitetut uhat toteutuvat, mutta vastuullisen liiketoiminnan periaatteena ei voi olla ongelmien työntäminen valtion ratkottavaksi.

Vuoden 2015 eduskuntavaaleissa olisi syytä käydä tarkempaa keskustelua siitä millaisen roolin valtio kansalaisten elämässä ottaa. Haluammeko valita putkimaisen tien, jossa valintoja tehdessä voimme luottaa poliitikkojen kaikkivoipaisuuteen ja valtion ehdottoman bailout -politiikan tasoittavan taivaltamme? Tällöin suuri osa työn hedelmistäkin kuuluisi muille kuin riskin ottajalle. Toinen vaihtoehto olisi kutistaa valtion roolia elinkeinopolitiikassa, palkiten niitä, jotka riskejä ottaen kantavat myös muita mukanaan.

 

Valitsimme sitten kuinka tahansa – helppoa tapaa menestykseen ei ole.