Tämän ja huomisen päivän aikana tehdään monissa ylioppilaskunnissa valinnat seuraavan kahden vuoden suunnasta. Kyseessä ovat tietenkin edustajistovaalit, joissa valitaan ylioppilaskuntasi korkein päättävä elin.
 
Ylioppilaskuntaa verrataan toimintaympäristönä monesti hiekkalaatikkoon ja puhutaan kaverivaaleista. Samaan aikaan äänestysprosentti huitelee monin paikoin 20-30% välimaastossa, mikä on sinällään käsittämättömän alhainen. Varsinkin kun muistaa, että jokaisen yliopisto-opiskelijan on lakisääteisesti kuuluttava ylioppilaskuntaan.
 
Kaverivaalien lisäksi edustajistovaalit ovat kuitenkin myös linjavaalit. Millaista edunvalvontaa ja palveluja saat, mihin jäsenmaksusi menee, millaisia toimintatapoja käytetään… monet näistä ratkaisuista kantavat paikalliselta tasolta aina valtakunnalliselle tasolle saakka. Siksi onkin hieman surullista, että 70-80% ylioppilaskuntien jäsenistä ei joko halua äänestää, tiedä mistä pitäisi äänestää tai ole ylipäätään kiinnostunut asiasta.
 
Eipä kaikkia ylioppilaskuntiakaan voi toisaalta kiinnostavuudesta kiittää. Jos päätöksenteko pyörii vain setajäsenyyksien, ainejärjestöavustusten, kerhotilaratkaisujen, lumiukkojen mielenosoitusten ja reilun kaupan ympärillä, voisi olla toimijalla jos toisellakin aihetta katsoa peiliin. Samalla kun tiedotus toimii miten sattuu, eikä yliopistoihin uskalleta vaikuttaa hyvien suhteiden menettämisen pelossa (mitä niillä sitten tekee, jos niitä ei käytä?!) jää koko toiminta monesti piiloon. Ei edes paljon kärjistäen voisikin sanoa, että ylioppilaskunta on yhä useammalle vain se paikka josta opiskelijakorttiin saa sen kalliin tarran.
 
Tästä suunnasta oman osansa kantaa ylioppilasliikkeeseen pesiytynyt sitoutumattomuuden ihannointi. Neuvotteleminen on synneistä suurin, vaikka reaalipolitiikassa lähes jokainen päätös on joko kompromissi tai neuvottelutulos, tai molempia. Kontaktit päättäjiin ovat ilmeisesti myös jotain kauheaa, paljon hauskempaa lienee osoittaa mieltä ulkona tai heittää ”vaikuttava” kannari olematta kehenkään yhteydessä, kuin ajaa asioita oikeasti reaalimaailman vaikutuskanavia pitkin. Poliittisilta opiskelijajärjestöiltä tätä osaamista löytyisi, mutta kun niiden toimijat eivät sitten muka ajattele itse, vaan ilmeisesti yleisen kuvitelman mukaan puolueiden puheenjohtajat soittelevat toimintaohjeet heille aina maanantaisin.
 
Sanonpa tämän nyt kuitenkin suoraan: mitä enemmän sitoutumattomuus saa jalansijaa, sitä heikommaksi käy nuorempien sukupolvien vaikutusvalta. Pidän erittäin vastenmielisenä ja huolestuttavana joihinkin ylioppilaskuntiin syntynyttä toimintakulttuuria, jossa syrjitään poliittisessa toiminnassa avoimesti mukana olevia sulkemalla heidän mahdollisuutensa päästä mihinkään asemaan missään.
 
Linjavalinnan voikin tehdä monella akselilla. Ainejärjestöt, osakunnat ja vastaavat varmasti huolehtivat omista yleisavustuksistaan ja kerhotiloistaan, mutta edunvalvonnallinen linja voi olla varsin kirjavaa eikä toteuttamiseen yleisesti ottaen löydy olemassaolevia kanavia tai kontakteja. Poliittiset listat ovat taas oiva valinta, mikäli kaipaa selkeämpää, pidemmällekantavaa ja vaikuttavampaa edunvalvontaa, aina eduskuntaan saakka.
 
Mikä valinta sitten onkin, nyt on vaikuttamisen aika.