“Tieteentekijät sen sijaan höpisevät tieteen vapaudesta ja perustutkimuksesta, jotka ilmeisesti kuulostavat samppanjalta ja vaahtokarkeilta nälkään nääntyvässä maassa.”

Näin kirjotti Anu Kantola Helsingin sanomien kolumnissaan 9.5. kuulostaa rajulta, mutta totuusperääkin löytyy. Kantola kuvasi kolumnissaan tiedeyhteisön ja elinkeinoelämän erilaisia tulokulmia suhteessa markkinointiin ja vaikuttavuuteen. Tutkija ei vielä tunne samanlaista vastuuta suureen yleisöön, kuin elinkeinoelämä tuntee suhteessa asiakkaaseen. Samalla tieteen asemaa ja tutkittua tietoa haastetaan kaikista ilmansuunnista aikana, jona kaikkea on koko ajan saatavilla.

Yliopistojen ja tieteen perustehtävä lienee yhä suhteellisen selkeä. Harva jaksaa kiistää tieteen ja tutkitun tiedon tarkoitusta itsekriittisenä maailman ymmärtämisen ja kehittämisen moottorina. Sen sijaan tieteentekijöiden ja tiedeyhteisön yhteiskunnallinen keinovalikoima laahaa rajusti perässä ja asema yhteiskunnassa heikkenee. Digitalisoituneessa, verkottuneessa ja voimakkaasti kilpailuun perustuvassa yhteiskunnassa ilmiöt ja trendit seuraavat ihmisten liikettä ja toimintaa. In nuce: Jos jotain ei ole avoimesti ja ymmärrettävästi saatavilla, ei sitä myöskään ole olemassa.

Toimivien yksilöiden ja yhteisöjen valta on monisäikeisessä, digitaalisessa yhteiskunnassa suurempi kuin koskaan. Tämä tarkoittaa sitä, että suurelle yleisölle vaikea tai etäinen ei herätä innostusta tai vaikutusta, ellei vaikuttavuuteen panosteta menemällä tiedon ja viestien kanssa sinne, missä ihmiset jo valmiiksi ovat. Tieteen luokse ei osata hakeutua, eikä sitä arvosteta, ellei tiede ensin hakeudu ihmisten pariin ja hymyile vähän.

Tutkijan vastuu ja vaikuttaminen suhteessa suureen yleisöön on vaikea konsepti. Tutkijan perustehtävä on tuottaa tieteellisesti perusteltua tietoa kriittisessä suhteessa ympäröivään maailmaan ja tiedeyhteisöön. Tutkija kumoaa, haastaa, kehittää ja parantaa. Yhteiskuntatieteilijälle opetetaan heti ensimmäisenä opiskeluvuonna tutkimusprosessien dialogisen luonteen perusteet. Dialogisuus rajoittuu tänä päivänä kuitenkin lähinnä tiedeyhteisön sisälle. Aitoja vaikuttavuuden mekanismeja tai kannustimia suhteessa ympäröivään yhteiskuntaan tutkijoilla ei juuri ole, ellei niitä itseohjautuvasti rakenneta. Osa tutkijoista tekee jo nyt loistavaa työtä tiedeviestinän ja -vaikuttamisen parissa. Suuri kiitos siitä heille.

Lobbareita tutkijat eivät siis ole ja poliitikoiksi eivät hevillä tule. Yhteiskunnallinen vaikuttaminen, tutkimustiedon kansantajuistaminen ja osallistuminen julkiseen keskusteluun koetaan tiedeyhteisössä harmillisen usein ylimääräiseksi ja irralliseksi tehtäväksi tutkimustyön ohessa. Tutkimushankkeissa ja rahoitusmalleissa on harvoin kummoisiakaan kannustimia aidosti kehittävälle viestinnälle ja interaktiiviselle vaikuttamistyölle. Tutkimus ei näin ollen mene sinne, missä haasteet ovat. Tutkimus pysyy yliopistojen, tutkimuslaitosten ja ajatushautomoiden ovien sisäpuolella ja pommittaa ympäröivää yhteiskuntaa huutamalla vapaan ja riippumattoman perustutkimuksen nimeen.

Emme voi odottaa ihmisiltä medialukutaidon lisäksi tiedelukutaitoa, elleivät tutkijat alansa asiantuntijoina rakenna julkista keskustelua ja ymmärrystä tieteellisesti perusteltujen argumenttien pohjalle. Tieteen ja tutkimuksen vapauden itseisarvo ei säily, ellei sitä aktiivisesti säilytetä. Tästä ovat vastuussa poliitikkojen ja yritysten lisäksi, first and foremost, tutkijat ja tieteentekijät itse. Ei voi olla niin, että yhteiskunnan muuttuessa tieteen, edistyksen ja muutoksen moottorit itse jäävät jälkeen ja taantumuksen vangeiksi. Ajattelu- ja toimintatapojen muutos on välttämätön.

Emmi Venäläinen
Varapuheenjohtaja
Kokoomuksen opiskelijaliitto Tuhatkunta