Maaliskuussa julkaistun  Nuorten yhteiskuntatakuu raportin mukaan  Suomessa on noin 110 000 nuorta 20-29 -vuotiasta ihmistä, joilla ei ole peruskoulun jälkeistä tutkintoa suoritettuna.

Yksityiskohtainen raportti on pysähdyttävää luettavaa maassa, jolla ei ole varaa menettää yhtään nuorta yhteiskunnan ulkopuolelle. Ihan aikuisten oikeasti, ei vain ole.

Kun tiedämme kuinka heikoilla ihmiset ovat työmarkkinoilla ilman ammatillista pätevyyttä, ja tiedämme huono-osaisuuden ja kouluttamattomuuden syy-seuraus suhteen,  ovat nämä luvut ja yksilöiden tragediat merkittäviä myös koko suomalaiselle yhteiskunnalle.

Yhteiskuntatieteitä opiskelevana en ole yllättynyt siitä, että näistä nuorista n. 63% on miehiä. Ja syrjäytyneiden, kouluttautumien miesten osan ja teot, sekä niiden hinnan tässä yhteiskunnassa me tiedämme valitettavan hyvin.  Raportin muita kylmiä lukuja mainitakseni:

  • Jokaisesta ikäluokasta 4000-5000 nuorta ei aloita suoraan toisen asteen koulutusta
  • 1500 nuorta ei edes hae toisen asteen koulutukseen tai muihin koulutusmuotoihin
  • Suomessa on arvioitu olevan 25 000 nuorta, jotka ovat kaikkien tukiverkkojen ulkopuolella ja yhteensä 60 000 syrjäytynyttä nuorta.
  • 40 000 syrjäytynyttä nuorta maksaa yhteiskunnalle n. 300 milj. € joka vuosi.
  • Jopa 15% jokaisesta ikäluokasta ei suorita toisen asteen tutkintoa loppuun

Raporttia lukiessa aloin kysyä, miksi emme saa kannustettua nuoria hankkimaan toisen asteen tutkintoa itselleen? Selittävinä tekijöitä on tietenkin useita kuten  ammatillisen koulutuksen aloituspaikkojen määrä, pääsyvaatimukset sekä huono opintojenohjaus, mutta mitä muuta voisimme parantaa näiden ohella?

Nykyinen oppivelvollisuus on säädetty perusopetuslain 25§, jossa se määritellään kestävän niin kauan kuin perusopetuksen oppimäärä on suoritettu, tai opetuksen alkamisesta on kulunut 10 vuotta.  Mielestäni meidän tulisi harkita vakavasti oppivelvollisuuden laajentamista niin, että oppivelvollisuus päättyisi toisen asteen tutkinnon suorittamiseen.

Tällöin syrjäytymisvaarassa olevalle nuorelle annettaisiin vaikka pakottamalla mukaan edes ne välttämättömimmät perusedellytykset elämään. Täysi-ikäisyyden saavutettuaan, ja koulut suoritettuaan, jokainen olkoot vapaa päättämään mitä elämältään haluaa.

Ymmärrän  hyvin vasta-argumenttien esittäjiä. Kyllä, malli maksaisi aivan h*lkkaristi, mutta loppulasku on paljon pienempi  kuin mitä syrjäytynyt nuori maksaa yhteiskunnalle.  Eikä oppivelvollisuuden automaattinen laajentaminen mikään taikalääke olisi, tietenkin me tarvitsemme opintojen ohjauksen ja kouluviihtyvyyden parantamista esim. kiva koulu hankkeen kautta, sekä kodin tukea ts. vanhemmuuden vastuun kantamista. Lisäksi malliin tulisi lisätä joustavien yksilökohtaisten ratkaisumallien käyttömahdollisuus, ja moni muu sellainen asia, joka lieventäisi muutoksen jyrkkyyttä.

Ja kyllä, se epäilemättä kaventaisi yksilönvapautta, mutta kun meillä nyt kuitenkin perustelluista syistä on yhteiskuntamalli, joka on sitoutunut huolehtimaan kaikista sen jäsenistään, voimme kysyä; mikä on yksilön vastuu yhteiskunnalle? Uskon että kaikki teini-iän ylittäneet voivat todeta, ettei 16-vuotias janipetteri tai maisakaarina ole kypsä päättämään mikä on hänen tulevaisuutensa kannalta parasta (ja yhteiskunnalle tehokkainta).

Siksi olisin halukas käymään keskustelua ja laatimaan arvioita ja selvityksiä niistä kustannuksista ja tarpeista, jotka vaadittaisiin siihen että jokainen nuori suomalainen suorittaisi toisen asteen koulutuksen loppuun. Yksilön vapaus kun tuo kolikon toisella puolella myös yksilön vastuun yhteiskunnalle.

 

Teemu Myllärinen

Kirjoittaja on Kokoomuksen Opiskelijaliitto Tuhatkunnan varapuheenjohtaja.