”Kunnon porvari ei maksa eikä marssi.” Helsingin Kokoomuksen piirihallituksen kokouksessa taloudenhoitaja vilautti vanhaa mantraa. Kuulin itse kaskun ensimmäistä kertaa, mutta se on ilmeisesti elänyt jo pitkään. Kypäräni alkoi kuumottaa ja liperini kiristää: jos moinen lause jatkaa yhä lentoaan, olemmeko edelleen stereotypioidemme vankeja?

Poliittisilla ja yhteiskunnallisilla liikkeillä on kullakin omat perinteiset aiheensa ja agendansa jotka on nostettu ydinkysymyksiksi, kuten vasemmistolla solidaarisuus, RKP:llä kielikysymys ja Vihreillä ympäristökysymykset. Toisinaan raja-aitoja on yritetty murtaa (muistamme Työväen presidentti-kampanjamme samoin kuin vihreät toivotalkoot), mutta pääasiassa kaikki haluavat toimia oman asiansa itseoikeutettuna asiantuntijana ja asian ajajana, jolla on paras (ja ainoa) ratkaisumalli.

Monta lasta on menetetty pesuveden mukana, kun hyvä asia on profiloitunut liikaa – tai toteutukseen on valittu väärät keinot. Merten ja metsien suojelu on ehdottoman kannatettavaa, mutta kun asiaa lobbaava ympäristöjärjestö tulee ripustamaan banderolleja puoluekokoustilasi katolle, ei tee mieli liittyä kuukausilahjoittajaksi. Vaikka iltatyöpalkallani kustantaisi kuinka monta apina- tai ydinjätetynnyripukua rakentavaan vaikutustyöhön.

Se, että edelleen puhutaan ”järkivihreistä” ja ”sinivihreistä” kokoomuslaisista kertoo siitä, vihreys ole uskottavasti arkistunut aatteeseemme, vaikka vihreällä onkin ainakin viisi miljoonaa sävyä. Maailmassa on epäkohta, sillä jos jokin on kokoomuslaista, niin vakaa ja kestävä kehitys sekä vastuu jälkipolville. Miksi kokoomuslaiset eivät sitten ole onnistuneet profiloitumaan ympäristö- ja humanitaarisissa kysymyksissä? Kyseessä saattaa olla pienimuotoinen asenneongelma.

1. Epäilys

Kannattaako biojäte sittenkin polttaa sekajätteen mukana vai eritellä ja mädättää? Meneekö UFF:n keräykseen annettu lahjoitus kuitenkaan perille? Käytetäänkö lahjoitukseni kehitykseen vai korruptioon? Ruokinko romanikerjäläistä vai järjestäytynyttä rikollisuutta? Sisäiselle skeptikolle jatkuva kannattavuuden ja luotettavuuden kyseenalaistaminen on turhauttavaa. Lisäksi maailman realiteetit ja mittasuhteet hahmottava epäilee tekojensa vaikutusta. Kun on nähnyt Pariisin jätehuollon tai New Yorkin ruuhkat, omien tekojen vaikutus tuntuu mitättömältä.

2. Uskottavuus

On lannistavaa järjestää isoa ympäristökampanjaa, jos omatkin naureskelevat vihreille toivotalkoille. Ja taannoisen epäonnisen mediahuomion jälkeen, kuka voi enää uskottavasti sanoa olevansa WWF:n kummi saimaannorpalle?

3. Ihan periaatteesta

Valinnan vaikeuden lisäksi vaivaa toisinaan myös valinnaisuuden puute. Helsingin yliopiston ylioppilaskunta ohjaa 0,7 % osin jäsenmaksuista koostuvan toimintataloutensa budjetista kehitysyhteistyöhön. Pakkojäsenyyden myötä kaikki HYY:läiset osallistuvat kehitysyhteistyöhön, mutta osaa pakkomaksatus kismittää, ihan periaatteesta. Tarkoitus on jälleen hyvä, mutta kokoomuslainen kärvistelee keinojen kyseenalaisuutta: mieluummin kannustettaisiin valveutuneet opiskelijat itse löytämään omat avustuskohteensa. Kukaan ei tykkää pakkopullasta.

Vaikka kokoomuslainen ei marssisi (ainakaan vappuna) tai juoksisi ensimmäisenä jututtamaan feissaria, toivon kokoomuslaisilta asennemuutosta avoimempaan. Toivon siviilirohkeutta tehdä arjen ympäristötekoja ja olla niistä ylpeä. Tunnusta kavereillesi lahjoittavasi saimaannorpan suojeluun, vaikka omat ja muut ensin nauraisivatkin. Stereotypiat murretaan vain toiminnalla ja ajan myötä ympäristöteotkin tultaisiin tuntemaan tyypillisenä kokoomuslaisena toimintana. Ole esimerkki. Myös vaalien välissä.

-Päivi

Kirjoittaja on Kokoomusopiskelijoiden liittohallituksen jäsen