Helmikuun viimeisellä viikolla opiskelijakenttä vasta toipui lukukausimaksukohusta, kun räjähti toinen pommi. Kokoomusnuorten puheenjohtaja Wille Rydman vaati mediassa pakolaiskiintiöistä luopumista. Tämä ”maahanmuuttokriittisellä” puheenvuoro laukaisi refleksejä sekä oikeassa että vasemmassa polvessa.

Joku väitti, että tulevat eduskuntavaalit käydään maahanmuuttoteeman ympärillä. Se voi olla totta, mutta vain jos haluamme niin tapahtuvan. Puolueiden tehtävä on nimittäin moniulotteinen. Puolueet eivät ainoastaan aja jostain ”kansan syvistä riveistä” kumpuavia teemoja. Ne myös vaikuttavat aktiivisesti siihen, mistä asioista yhteiskunta yleensä näkee tarpeelliseksi olla jotain mieltä.

Politiikan ammattilaisten tehtävää voi verrata vaikkapa lääkäreihin. Angiinaan sairastunut potilas osaa itsekin arvella, mikä on vialla, ja tulee vastaanotolle hakemaan antibioottireseptiä. Vaikeamman sairauden, kuten syövän diagnosointi puolestaan vaatii lääkärin ammattitaitoa, ja lääkärin velvollisuus on myös kertoa havainnoistaan potilaalle, joka ei välttämättä edes osaa arvata sairastavansa.

Siksi minulta riittää ymmärrystä kunnallispoliitikolle, joka asukasyhdistyksen kokouksen evästämänä lähtee valtuustoon vaatimaan kirkkaampia katulamppuja kylänraitille. Mutta entä kun valtakunnan tason tekijät alkavat talouskriisin, eläkejärjestelmän sotkujen ja koulutusjärjestelmän reformin keskellä tehdä saunaillantuoksuisia irtiottoja kokoluokaltaan verrattain mitättömistä kysymyksistä? Silloin on kyse joko anteeksiantamattoman kömpelöstä tai arveluttavan opportunistisesta politiikasta.

Kokoomuslaisena en tunnista monista viime aikoina lausutuista kommenteista sitä sivistyspuoluetta, johon yli kymmenen vuotta liityin. Kokoomuslaisuuteen kuuluu ilmaisunvapaus, mutta nyt tuntuu unohtuneen vastuu, jonka pitäisi seurata mukana. Viimeistään järjestöhierarkiassa korkealle kohottuaan ihminen lakkaa olemasta saari. ”Kovien” mielipiteiden laukominen voi auttaa yksittäisen ihmisen profiloitumista ja kerätä henkilökohtaista äänisaalista poliittisen kentän oikeasta laidasta. Järjestöpampun mielipiteillä on kuitenkin laajempi merkitys ideologisena tulkintana. Tarpeeton keuliminen hämärtää sitä, mikä kokoomukselle on oikeasti tärkeää, ja seurauksena marginalisoi puoluetta. Ei ole liikaa vaadittu, että kokoomusjohtaja malttaisi luottamustehtävässään kiinnostua enemmän peruskannatuksesta kuin perussuomalaisista.

Pakolaisuus on ongelma. Kysykää vaikka kotimaastaan paenneilta itseltään. Ei ole kovin vaativaa päätellä, että täydellisessä maailmassa konfliktit ja vainot voitaisiin estää ennakolta, ja ihmisillä olisi hyvä tahto. Kysynnän ja tarjonnan laki kuitenkaan tuskin toimii niin, että turvapaikkojen tarjontaa supistamalla voisimme hillitä niiden kysyntää kriisialueilla.

Myös maahanmuuttoon liittyy ongelmia, ja niistä keskeisimpiä on ns. kotoutumiskysymys, johon Suomessa ei ole määrätietoisesti otettu kantaa. Sen sotkeminen pakolaisiin on kuitenkin perusteetonta. Kysymyksenasettelu on täysin erilainen, vaikka yhdistävä tekijä, ”ulkomaalaisuus”, löytyykin.

Ulkomaalaisasialla ratsastaminen voi olla kovassa huudossa siellä, missä monimutkaisiin ongelmiin kuvitellaan löytyvän helppoja ratkaisuja. Se ei kuitenkaan ole kokoomuksen tie. Kokoomuslaisia korkeakouluopiskelijoita edustavan Tuhatkunnan vastuu puolueen sisällä on muistuttaa siitä, mikä oikeasti on suomalaisten hyvinvoinnin kannalta oleellista. Pakolaisteemaa sivuten Tuhatkunnan on myös tarjottava turvapaikka niille nuorille kokoomuslaisille, jotka kokevat nuorisoliiton etääntyneen vastuullisesta ja pitkäjänteisestä vaikuttamistyöstä poliittisten pikavoittojen kustannuksella.

Julkisuudessa tuntuu nykyään olevan muodissa ”kriittinen suhtautuminen”. Olisi kuitenkin kohtuullista tiedostaa, että kategorinen vastustaminen on eri asia. Kärjistäen totalitarismiakin voisi periaatteessa kutsua ”demokratiakriittiseksi lähestymistavaksi”. Se ei silti tee itse aatteesta yhtään jalompaa tai argumentaatiosta sivistyneempää. Mielestäni voidaankin perustellusti kysyä, tarvitaanko kokoomuslaisessa Suomessa enemmän maahanmuuttokriittistä keskustelua vai maahanmuuttokeskustelun kritiikkiä.

Lauri Vaisto
Kirjoittaja on Tuhatkunnan liittohallituksen jäsen, joka kuunteli kolumnia kirjoittaessaan Sillanpään marssilaulua varmistaakseen, ettei kukaan pääse väittämään epäisänmaalliseksi.