Puoluepolitiikka ja opiskelijapolitiikka. Siinäpä kaksikko jotka ovat jostain kumman syystä olleet enemmän tai vähemmän törmäyskurssilla jo vuosikymmeniä. Vanhat 70-luvun traumat ovat toki tuoneet tähän omat mausteensa, näkyen paikoin jopa poliittisen toiminnan rajoittamisena ja estämisenä korkeakoulujen henkilökunnankin toimesta. Henkilöiden, joista monet itse olivat kiivaimpia aikoja todistamassa. Sama asenneilmapiiri on pikkuhiljaa levittäytynyt myös opiskelijoihin, jopa paikoin sitoutumattomuuden ja neuvottelemattomuuden yltiöihannointiin saakka. Se ei tuleville sukupolville hyvää lupaa.

Seuraukset toki ovat olleet jo tovin nähtävissä. Nuoremmat ikäluokat ovat laiskoja äänestäjiä ja kokevat politiikan vieraaksi, mikä on luonnollisesti näkynyt myös heidän asioidensa ajamisen määrässä, niin kunnan/kaupunginvaltuustoissa kuin eduskunnassakin asti. Asioita pyritään monesti edistämään virallisten demokratiarakenteiden ulkopuolelta, vaikka todelliset päätökset tehdään niiden sisällä. Eipä ihme, että moni nuori kokee vaikuttamisen mahdollisuudet pieniksi tai jopa olemattomiksi, ja valtion lähinnä mystisenä jumalhahmona joka säätelee lakeja ja asetuksia mielivaltaisesti.

Koen kuitenkin varsin eriskummallisena tilanteena sen, että monet suvaitsevaisuuden tyyssijoina profiloituneet korkeakoulut käytännössä rikkovat perustuslain turvaamia oikeuksia, syrjien osaa opiskelijoista poliittisen vakaumuksen vuoksi ja rajaten samalla sananvapautta tiloissaan. Miten tällaista voi edes perustella?

Samaa voisi toki hyvällä syyllä kysyä myös joidenkin korkeakoulujen ylioppilas/opiskelijakunnilta. Onko tosiaan opiskelijan etu pitää hänet irrallaan reaalimaailman rakenteista, vai onko kyse ehkä mustasukkaisuudesta ja omaa vaikutuskanavaa ylläpitävästä valtapolitiikasta? Minne ovat unohtuneet yliopisto- ja ammattikorkeakoululakien kirjaukset kasvatustehtävästä? Ei aktiiviseen, valveutuneeseen ja kriittiseen kansalaisuuteen kasvateta eristämällä ja rajoittamalla, vaan osallistumalla ja ennenkaikkea antamalla siihen mahdollisuuksia. Tekemällä asiat tutuksi. Samalla ehkä edistettäisiin jopa oman sukupolven yhteiskunnallisia pyrkimyksiä?

Totuuden nimessä on toki annettava tunnustustakin monille toimijoille. Osassa korkeakouluja suurempia ongelmia ei ole. Muutamissa ylioppilas- ja opiskelijakunnissa tehdään jopa hienoja proaktiivisia avauksia, kuten LTKY teki tällä viikolla kutsuessaan kaikkien puolueiden opiskelijajärjestöt esittäytymään järjestämälleen aatetorille. Myös SYL ja SAMOK ovat ymmärtäneet mistä on kyse.

Haluan kuitenkin koettaa ymmärtää politiikkapelkoa. Väittäisin, että pohjimmiltaan kyse on kuitenkin samoista syistä kuin esimerkiksi rasismissa tai homofobiassa: ihminen pelkää sitä mitä ei tunne tai ymmärrä. Ja mitä ei tunne, sitä lähtee kovin helposti rajoittamaan ja estämään. ”Muistakaa lapset” on vaihtunut ”viattomien ja puolustuskyvyttömien” korkeakouluopiskelijaparkojen suojelemiseen isolta pahalta politiikalta. Ja samalla toki myös omalta vaikutusvallaltaan.

Ehkäpä olisi aika lakata pelkäämästä ja tarrata kiinni omaan paikkaamme yhteiskunnassa? Ei politiikka ole keneltäkään pois. Se on ystävä.

 

Kirjoittaja on Kokoomusopiskelijoiden pääsihteeri