Ministeriöissä, valtakunnallisissa opiskelijajärjestöissä sekä opiskelija- ja ylioppilaskunnissa on käyty keskustelua korkeakoulujärjestelmän rakenteellisesta kehittämisestä jo ties kuinka kauan. Aina on tullut vastaan seuraavat argumentit:

  1. Korkeakouluverkon tulee olla alueellisesti kattava
  2. Koko järjestelmän tulee vastata sekä työelämän, että alueelliseen tarpeeseen
  3. Yksikkökoon tulee olla riittävän suuri, mutta tarpeeksi joustava huomioiden eri alueiden ja korkeakoulujen yksilölliset tarpeet
  4. Koulutusohjelmia tulee olla riittävästi, kuitenkin niin että työelämäyhteys säilyy

Mielestäni tässä kuviossa on yksi yhteinen, merkittävä tekijä: alueellisuus ja sen korostaminen. Suomalainen korkeakoulujärjestelmä ja verkosto perustuu mielestäni keskustalaiseen aluepolitiikkaan huomattavasti enemmän kuin järkevään suunnitteluun. Esimerkiksi ammattikorkeakouluja perustaessa annettiin tuleville korkeakouluille vapauksia suunnitella ja yhdistää jo olemassa olevia opistoja.

Lähtökohtana vähintäänkin haastavaa, myönnetään. Mutta nyt, kun ammattikorkeakoulutkin ovat olleet olemassa jo liki 20 vuotta ja vakiinnuttaneet asemaansa osana suomalaista korkeakoulujärjestelmää, on tehtävä järkeviä ratkaisuja.

Alueellisesti kattava korkeakouluverkosto saadaan myös muulla tavalla kuin perustamalla yksikkö joka niemennotkoon. Ja kun on perustettu, niin luopuakaan ei voi. Muutosvastarinta jyllää tässäkin asiassa. On jotenkin erikoista, että asiasta ei voi edes järkevästi ja luontevasti puhua ilman leimaantumista. Ollessani Suomen ammattikorkeakouluopiskelijakuntien liitto – SAMOK ry:n puheenjohtajana vuonna 2009 tuli eteen useampaankin otteeseen tilanne, jossa olisi pitänyt linjata joidenkin korkeakoulujen ja niiden yksiköiden säilyttämisestä puhumattakaan koulutusohjelmien määrästä ja nimikkeistä. Aseettomana voin tuolloin vain sanoa jotain ympäripyöreätä vailla sen syvempää merkitystä. Enkä millään usko tilanteen parantuneen. Yliopistopuolella tilanne on ehkä hivenen helpompi verkoston ollessa suppeampi ja vakiintuneempi. Silti molempien korkeakouluopiskelijoiden liittojen linjapapereissa asiasta on liki tyhjää täynnä olevia lausuntoja. Nyt kun voin linjata asiasta, sen myös teen.

Yksinkertaisuudessaan, lakataan tekohengittämästä korkeakouluyksiköitä. Tiedän varmaksi monia täysin kannattamattomia yksiköitä, joiden olemassaolo on riippuvainen ko. korkeakoulun halusta pitää kiinni siitä. Usein aluepolitiikan varjolla. On otettava lusikka kauniiseen käteen ja alettava raakkaamaan pois kannattamattomia yksiköitä. Tämä on tylsää työtä, jolla ei kavereita tehdä. Silti se on tehtävä. Taloudellisesti tappiota tekevät, hakijaluvuiltaan huonot yksiköt alas, alueellisen tasapainon voi toteuttaa muutenkin. Esimerkkinä Lapin korkeakoulukonserni, jossa yliopiston ja kahden ammattikorkeakoulun yhteistyönä on saatu ns. etäpiste luotua hoitamaan Lapin matkailua opiskelevien tarpeita. Mallia saa ottaa.

Koulutusohjelmat määrällisinä ja nimikkeellisinä ovat toinen murheenkryyni. Jälleen, yliopistot ovat niskan päällä, mutta vain ja ainoastaan pitemmän historiansa vuoksi. Mutta kertokaapa minulle mitä oikeasti tekevät seuraavien tutkintonimikkeiden takaa löytyvät osaajat: yhteiskuntatieteiden maisteri, diplomi-insinööri, insinööri(AMK), vestonomi, restonomi, tradenomi, artenomi jne. jne.

Aivan, millä ilveellä luulemme, että työelämä ja työnantajat voivat tietää mitä mikäkin tekee, jos itsellemme on jo hankalaa määritellä tutkintonimikkeiden perusteella osaamista. Valitettavaa on, että työmarkkinoilla pätee pahasti stereotypia, jossa työnantaja hakee palvelukseensa yliopistosta valmistunutta maisteria kaivaten kuitenkin oikeasti ammattikorkeakoulusta valmistunutta osaajaa. Kun ei tiedetä, niin ei voi hakea.

Mitä siis tälle pitäisi tehdä? Tällä hetkellä yksistään ammattikorkeakouluihin on yli 300 hakukohdetta ja liki 80 eri tutkintonimikettä. Tämä määrä on räjähtänyt käsiin viimeisen viiden vuoden aikana. Onneksi Ammattikorkeakoulujen rehtorineuvosto heräsi tähän ongelmaan ennen Opetus- ja Kulttuuriministeriötä ja tekee omaehtoisesti rankkaa karsintaa koulutusohjelmien määrässä ja nimikkeissä. Tosin sieltäkin on tullut hieman päättömän kuuloisia ehdotuksia. Vai miltä kuulostaa tutkintonimike hyvinvointi-insinööri?

Joka tapauksessa. Korkeakoulujärjestelmää ja –verkostoa tulee kehittää jopa radikaalisti. Ja mikä on sen parempi aika kuin nyt. Meillä on yliopistolaki juuri uudistettuna ja seuraavana katseet suunnataan ammattikorkeakoululain suuremman uudistamisen suuntaan. Samalla pitäisi mielestäni kaikkien, niin opiskelijoiden kuin korkeakoulujen henkilöstön ja päättäjien katsoa peiliin ja myöntää kiltisti, että tällä tiellä ei kannata jatkaa. On syytä vaihtaa alueellisuus järjellisyyteen!

Kehittävin terveisin,

Saku Jokisalo

PS. Paljon puhuttuja leikkauslistoja en tähän laittanut, mutta olen valmis keskustelemaan niistäkin suoraan ja rehellisesti.

Kirjoittaja on liittohallituksen jäsen ja SAMOKin puheenjohtaja 2009.