Opiskelija on laiska. Opiskelija vaatii, että opetushenkilökunta on aina tavoitettavissa, vaikka ei itse edes palauta pakollisia töitään ajoissa tarkastukseen. Opiskelija venyttää opintojaan tarpeettomalla puuhastelulla mielenkiintoisten, mutta mahdollisesti hyödyttömien kurssien parissa. Opiskelija on mieluummin ansiotyössä kuin istuu luennolla, ja kinuaa myöhemmin luentomateriaaleja erikseen itselleen sähköisessä muodossa. Tunnustan nämä todeksi omalta kohdaltani, ja tiedän, että en ole ainoa lajissani.

Opettaja, professori tai tutkijakoulutettava ei ole kiinnostunut kuin omasta työstään. Opetushenkilökunnalta puuttuu koulutus opiskelijan kohtaamiseen ja ohjaamiseen. Opetushenkilökunnan ymmärrys korkeakoulumaailman ulkopuolisesta työelämästä on heikossa hapessa. Opetushenkilökunta on mukavuudenhaluista. Edellä mainitut seikat ovat hiljalleen syövyttäneet pois innostuksen, joka tuli samassa kuoressa, jossa sain tietää saaneeni opiskelupaikan.

Pienemmäksi käyvät ikäluokat täyttävät korkeakoulupaikat, joiden merkittävää vähenemistä ei näy. Opetushenkilökunta joutuu valitsemaan, kiinnittääkö huomionsa selviytymiseen alati muuttuvassa työympäristössä, tutkimukseensa vai opiskelijoihin, jotka systeemi on vyöryttänyt koulutusputkeen. Opiskelijat, joilta vielä hetki sitten vaadittiin koulussa näyttöjä sekä oppimisesta että sen eteen työskentelystä, hämmentyvät helposti akateemisesta vapaudesta ja rinnastavat sen välinpitämättömyyteen.

Olin jo luopunut toivosta opintojeni ja erityisesti yliopistoni suhteen, kunnes päädyin sattumalta puheisiin erään korkeakouluopettajan kanssa. Kummallakin meistä oli paljon ajatuksia siitä, miten asiat olisivat paremmin. Muukalaiseksi jääneen opettajan kanssa käyty keskustelu avasi silmäni. Ainakin omalle kohdalleni on ilmeisesti sattunut tilanne, jossa kotilaitokseni henkilökunta ei enää jaksa panostaa opettamiseen organisaatiomuutosten keskellä, koska opiskelijat eivät panosta oppimiseen. Me opiskelijat olemme monen opettajan työn turhauttavin osa. Meitä katsoessa ajatus “kannettu vesi ei kaivossa pysy” nousee päällimmäiseksi.

Opiskelijoiden eri eturyhmien ärhäkkäästi puolustaessa akateemista vapautta ja opiskelurauhaa on opiskelijaelämä ja -politiikka saanut osakseen myös sen huomion, joka olisi pitänyt uhrata opinnoille. Ensin noustaan barrikadeille ja sitten otetaan. Kun taistelu on ohi, otetaan sille. Ja seuraavana päivänä joko otetaan korjaussarjaa tai istutaan muuten vain brunssilla politikoimassa siitä, minkä takia seuraavaksi noustaan barrikadeille.

Suomalaisen korkeakoulutuksen laatu on riippuvainen myös opiskelijoiden työpanoksesta. Panoksesta joka perustuu vapaaehtoisuuteen. Tällä hetkellä me emme vaadi itseltämme tarpeeksi, ja me vaadimme muilta kaikkea sitä, mitä emme itse ole valmiita antamaan. Oman vaatimustason korottaminen ei välttämättä ilmene lukujärjestyksen koostamisena tai joka aamuisena aikaisena herätyksenä, mutta jos se tuottaa enemmän ajoissa palautettuja töitä ja intensiivisempää osallistumista opetukseen, meidän on helpompi vaatia, että opetushenkilökunta lakkaa piehtaroimassa itsesäälissä joka kerta, kun yliopistossa vaihdetaan huonekalujen paikkaa.

Korkeakoulutuksen rakenteelliset ongelmat, opetustilojen vajavaisuus, opetushenkilökunnan tarve hyville esimiehille ja työnohjaukselle, opiskelijoiden korkea määrä opettajiin verrattuna ja korkeakouluilla tehty siltarumpupolitiikka eivät poistu sillä, että opiskelijat yrittävät enemmän. Opiskelijat eivät kuitenkaan häviäisi mitään sillä, jos he vaatisivat itseltään samaa täsmällisyyttä ja tehokkuutta, jota työelämässä työntekijöiltäkin odotetaan, ja johon heidät aiemmissa koulutusasteissa totutettiin.

Kirjoittaja Rimma Ahonen on humanistiopiskelija ja Kokoomusopiskelijoiden liittohallituksen jäsen.