VeeraNäin koulujen päättymisen lähestyessä tulee mieleen omat kouluvuoteni ja kevätjuhlat, joissa Suvivirttä laulettiin kilpaa koulun juhlasalissa ja kurkittiin rehtorin kaljun takaa lavalla liiteleviä keijukaisia. Näistä ajoista on jo jokunen vuosi, mutta edelleen Suomen peruskouluissa virsi veisataan samaan malliin. Lapset eivät välttämättä ymmärrä, että tämä ei ole kouluun liittyvä laulu vaan erään uskontokunnan uskonnollinen sävelmä. Suvivirsi ja kirkolliset vapaapäivät kouluvuoden aikana liittyvät luterilaisen kirkon valta-asemaan suomalaisessa kulttuurissa. Meillä opetetaan oletusarvoisesti peruskouluissamme evankelis-luterilaista uskontoa. Laajemmin koko yhteiskuntamme pyörii kristillisen kalenterin mukaan.

Suomen peruskouluissa järjestetään perusopetuslain neljännen luvun kolmannen momentin mukaisesti ”oppilaiden enemmistön uskonnon mukaista uskonnon opetusta”. Tämä tarkoittaa pääsääntöisesti evankelis-luterilaista uskonnon opetusta. Myös muille uskonnollisille tai ei-uskonnollisille ryhmille järjestetään omaa opetustaan, jos koulussa ryhmään kuuluvia on kolme tai enemmän. Pidän erittäin tärkeänä, että perusopetukseen sisältyy henkistä kasvua ja omaa ajattelua lisäävää opetusta. Uskonto on ainoita aineita, jotka keskittyvät näillä luokka-asteilla etiikan, maailmankatsomuksen, elämänkatsomuksen, oman kulttuurin, toisten hyväksymisen ja itsetutkiskelun kysymyksiin ja teemoihin. Näiden pitäisi ainakin omasta mielestäni olla laaja-alaisesti niitä aihealueita, joiden nähdään tukevan oppilaan kasvua ja kehitystä.

Olen aika varma, että jokaisesta uskonnosta löytyy hyvää aineistoa eettiseen kasvatukseen ja lapsen tai nuoren hyvän kehityksen turvaamiseen. Nykypäivän Suomi on muuttumassa yhä monikulttuurisemmaksi ja uskontoja on jo pääkaupunkiseudulla todella moneen lähtöön. Miksi nämä eri uskontokuntiin kuuluvat ihmiset pitäisi eristää toisistaan? Eikö heidän kohtaamisensa opetusryhmissä voisi saada aikaan uudenlaista hyväksyntää ja rauhaa? Uskonnon opetuksen eriyttäminen kuvaa laajemminkin suomalaisen peruskoulujärjestelmän eri aineiden vuoropuhelun estävää kömpelöä tuntijakoa.

Lapsen henkistä kasvua tukeva opetus on tärkeää

Voisin kyseenalaistaa valtion ja kuntien velvoitteen järjestää uskontokuntien tunnustuksellista opetusta. Monille kunnille tulee tulevaisuudessa yhä kalliimmaksi eriytetty uskonnonopetus.  Oman uskonnon tunnustuksellisen tuntemuksen osalta vastuun siirtäminen luterilaiselle kirkolle ja muille uskontokunnille voisi avata näille uuden intressin kehittää toimintaansa. Tällöin uskontokuntien toiminnan rahoitusta tulisi tietysti miettiä uudelleen. Myös perheellä on vastuu lapsensa sivistämisessä oman uskonnon ajatusmalleilla.

Peruskouluissa aiemmin mainitsemani henkisen kasvun ja oman ajattelun lisäämisen tavoitteet voisivat toteutua yhteisillä elämänkatsomuksen tunneilla, jossa keskityttäisiin eri uskontoihin tutustumiseen ja oman maailmankuvan laajentamiseen. Tunnilla hyväksyttäisiin, että olemme erilaisia, mutta kuitenkin kaikkien oikeudentajun kontekstina olisi suomalainen yhteiskunta. Tämä opetus perustuisi kyseenalaistamiseen, kuuntelemiseen ja avoimeen keskusteluun. Opetussuunnitelmat pitäisi tietysti tehdä oppilaiden iän ja oletetun taitotason mukaisiksi.

Luterilaisuus on osa suomalaista kulttuuria, ja kuuluuhan edelleen suurin osa suomalaisista tähän kirkkokuntaan. Kuitenkin monien mielestä uskonto on yhä enemmän yksilön henkilökohtaiseen elämään kuuluva asia. Uskonnosta ja uskonnoista voidaan kyllä keskustella, mutta niiden harjoittaminen ja opetuksen sisäistäminen on monesti oman pään sisäinen asia. Elämänkatsomustiedon opettajilta pitäisi vaatia laaja-alaista uskontojen, elämänkatsomusten, filosofisen ajattelun ja suomalaisen kulttuurin tuntemusta. Tässä oppiaineessa korostuisivat myös erityisesti opettajan pedagogiset kyvyt ottaa vastaan lasten reaktioita, sillä onhan maailma ihmeellinen paikka. Tärkeintä on muistaa, että lapset ovat todellakin lapsia.

– Veera

Kirjoittaja on Kokoomusopiskelijoiden liittohallituksen jäsen.