Jatko-opiskelija, nuori tutkija, mitä ne oikein edes ovat? Jatko-opiskelijat ovat niitä, jotka kirjoittavat niitä väitöskirjoja, jotta heistä tulisi tohtoreita. Tohtorikoulutettavistakin puhutaan. Heidät voi, tai ainakin pitäisi lukea, nuorempiin tutkijoihin. Tutkimustahan jatko-opiskelijat tekevät ja myös julkaisevat, esitelmöivät ja tekevät yleensä kaikkea muutakin mitä valmiit tohtoritkin, mikäli tilaisuuden saavat. Usein tutkijat kehittävät omat keskeisimmät uudet ajatuksensa ja innovaationsa väitöstutkimuksen yhteydessä.

Nuoriksi tutkijoiksi voitaneen varmasti lukea myös suhteellisen äskettäin väitelleet henkilöt, jotka eivät esimerkiksi ole vielä pätevöityneet dosenteiksi, mikä edellyttää, että tuottaa väittelyn jälkeen väitöskirjaa vastaavan määrän tutkimusta. Toivottavasti kukaan ei saa päähänsä määritellä nuorta tutkijaa iän perusteella. Uralle kun voi lähteä, missä elämänvaiheessa vain, ja fakta on että joissain aineissa pätevöityminen kestää pitempään kuin toisissa.

Kyseessä ovat hyvin heterogeeniset ryhmät. Joku alkaa kirjoittaa väitöskirjaa tutkimusinnon polttamana heti maisteriksi valmistumisen jälkeen, toinen vähän pakosta, kuin oman alan työllistyminen likipitäen sitä vaatii, kolmas likipitäen harrastusmielessä työuran loppupuolella. Toisilla aloilla tutkimus yleensä etenee jonkun professorin tai vastaavan ryhmässä, turvatummin, mutta ei ehkä niin itsenäisesti, toisilla se on hyvin epävarmaa yksin puurtamista. Yhdet saavat väitöskirjansa kokoon sarjalla artikkeleita, toiset kirjoittavat yhtenäisen kirjan. Itse kirjoitan väitöskirjaa historian alalta Helsingin yliopistossa ja tämä tietenkin määrittelee, mistä näkökulmasta itse asioita tarkastelen. Monella voi olla hyvin erilaisia kokemukset ja näköalat kuin omani.

Joka tapauksessa on selvää, että jatko-opiskelijoiden ja jo väitelleiden tutkijoiden asema on viime vuosina yleisesti ottaen heikentynyt ja paljon. Ei ole kovin kauaa aikaa, kun työtön tohtori oli käytännössä tuntematon ilmiö, mutta määrä on kasvanut suorastaan räjähdysmäisesti. Väitelleitä työttömiä löytyy ennen kaikkea luonnontieteellisiltä aloilta. Tietenkin taloudellinen tilanne vaikuttaa, mutta myös se, että yliopistojen rahoitusmallit ovat suosineet sitä, että tohtoreita koulutetaan paljon, miettimättä, mistä he saavat töitä. Monet työantajat myös vierastavat vielä ”liian oppineita” henkilöitä.

Väitöskirjatyön oletetaan kestävän noin neljä vuotta, missä harva kyllä onnistuu ja voi joillain aloilla olla lähes mahdotonta varsinkin, jos haluaa tuottaa laadukkaan ja merkittävän tutkimuksen. Millä tänä aikana sitten eletään? Parasta on jos esimerkiksi tutkijakoulun kautta tulee käytännössä palkatuksi tekemään omaa väitöskirjaa. Ison osan on kuitenkin turvauduttava hakemaan eri säätiöiden myöntämiä apurahoja, tätä sitten tekevät myös jo väitelleet tutkijat. Apurahat ovat verottomia tiettyyn rajaan asti.

Apurahahakemusta tehtäessä tulee jättää tutkimussuunnitelma ja nivaska muuta paperia. Tutkimuksen alkuvaiheessa sellaisen tekemiseen hurahtaa helposti viikko ja myöhemminkin pari päivää, jotka ovat sitten pois varsinaiselta tutkimustyöltä. En edes uskalla laskea, kuinka paljon työaikaa on itseltä kulunut, enkä ole vielä edes päässyt käymään läpi kaikkein vaativimpia hakemusprosesseja. Ennen kaikkea vain pieni osa hakemuksista tuottaa tulosta ja mitä enemmän on hakijoita, niin sitä harvemmalle riittää poteista jaettavaa. Rahaa yksittäisille tutkijoille myönnetään vain vuodeksi kerrallaan, eikä jatkosta ole takeita. Erilaiset intressit, kun määrittelevät, kuka saa ja mitä.

Tässä voisi muuten huomauttaa, että suurin osa säätiöstä on varakkaiden ja valistuneiden yksityishenkilöiden perustamia. Tiedoksi tai muistutukseksi niille, jotka taivastelevat verorahojen kulutusta tai sitten katsovat, että vain julkinen sektori voi rahoittaa muuta kuin taloudellista voittoa tuottavaa tutkimusta.

Muuten on sitten yritettävä elättää itseään tavallisella työnteolla, mikä on tietenkin pois ajasta, jonka voi käyttää tutkimukseen. Lisäksi varsinkin tällä hetkellä ei työnsaanti suinkaan ole varmaa. Aiemmin väitöskirjantekijät saattoivat tulla helpohkosti palkatuiksi esim. assistenteiksi yliopistolla, mutta ei todellakaan enää nykyään. Tänä päivänä jopa työtilojen saaminen yliopistolta voi olla hankalaa.

Tässä päästään isoon keskeiseen probleemaan. Ovatko jatko-opiskelijat opiskelijoita? Se tuntuu riippuvan vähän tilanteesta ja olevan hyvin tulkinnanvaraista sekä epäselvää. Joillekin on tullut eteen kokemus, että kun töitä tai rahoitusta ei ole ja menet työvoimatoimistoon, niin siellä ilmoitetaan, että oikeutta ansiosidonnaiseen ei ole, koska olet opiskelija. Jatko-opiskelijat ovat oikeutettuja opintotukeen, mutta maisteriksi valmistumisen jälkeen jäljelle jäävä kuukausimäärä ei riitä lähellekään. Jatko-opiskelijat eivät ole ateriatuen tai YTHS:n piirissä. Opiskelija-alennusten suhteen eri tahojen käytännöt vaihtelevat.

Mitä sitten tehdä? Varmasti kannattaa ainakin miettiä, kuinka paljon ja mihin tohtoreita tarvitaan tai paremminkin olla valmiimpia palkkaamaan heitä eri tehtäviin. Jatko-opiskelijoiden ja tutkijoiden kaltaisille heterogeeniselle ja pätkä- sekä silpputöiden ja apurahojen varassa eläville henkilöille perustulo olisi ainakin teoriassa ihanteellinen ratkaisu. Käytännön kokemuksethan siitä vielä puuttuvat. Kokoomusopiskelijoiden puoluekokoukselle tekemässä aloitteessa, jonka hyväksymistä puoluehallitus puoltaa, myös jatko-opiskelijat halutaan osaksi perustulokokeilua.

Jos tämä ei luonnistu voitaisiin hyväksyä, että nykytilanteessa jatko-opiskelijoiden asema muistuttaa nykyään eniten perustutkinto-opiskelijoiden asemaa. Opintotukikuukausien lukumäärää suhteutettaisiin paremmin vastaamaan jatko-opintojen kestoa ja opiskelijaetuisuuksia ulotettaisiin enemmän heihin. Tietenkin tämä voi olla hankalaa nykyisessä taloudellisessa tilanteessa ja opintotukea muutenkin leikatessa. Joka tapauksessa jokaisen opiskelijoiden kanssa tekemisisä olevan instanssin olisi aina pohdittava ja selkeytettävä toimijoilleen, laskevatko he jatko-opiskelijat opiskelijoiksi. Kokonaisuutena olisi huolehdittava, että jatko-opiskelijat eivät jää esimerkiksi sosiaaliturva-asioissa väliinputoajiksi.

Suomen hallitus on nyt sen verran tullut vastaan, että valtion budjetissa varataan vuosille 2017-2018 lisäpanostus nuorten tutkijoiden tieteentekemisen edistämiseen (105 milj. potista, johon lukeutuu myös digitaalisten oppimisympäristöjen ja ympärivuotisen opiskelujen edellytysten parantaminen). Tätä kirjoittaessani en tiedä, mitä noilla rahoilla olisi tarkoitus tehdä, enkä että keitä nuorilla tutkijoilla varsinaisesti tarkoitetaan. Koska kyseessä on kertaluonteinen lisärahoitus, ei se auta pätkä-rahoituksen ongelman kanssa ja anna sinänsä syytä rakentaa uraa Suomessa, mutta monta tukimusta sillä voitaisiin auttaa eteenpäin.

Tällä hetkellä yleinen säätiöiden myöntämä apuraha, jonka tarkoitus on mahdollistaa omistautuminen tutkimukselle ansiotyöstä vapaana vuoden ajaksi, on n. 24 000 euroa ja tohtoreille 28 000. Käytännössä se, mikä summa on vielä verovapaa, määrää suuruuden ja rahan on tarkoitus kattaa myös normaalit työtila, väline ym. kustannukset. Näin ollen esimerkiksi 10 miljoonan summalla voitaisiin antaa noin 400 tukijalle perusrahoitus vuodeksi. Mitä kautta tämä rahoitus sitten jaettaisiin, on oma kysymyksensä.

Lisäksi tutkimustyössä on erilaisia pullonkauloja, jotka ovat monesti yliopistojen sisäisiä. Esimerkiksi Helsingin yliopistossa jatko-opiskelijoiden mahdollisuudet saada työtiloja, jotka joillekuille ovat välttämättömyys, on monesti närkästystä aiheuttanut kysymys.

Itseäni on aina ärsyttänyt se, että jatko-opiskelijat eivät voi ainakaan Helsingin yliopistossa tarkastuttaa vieraskielisten artikkeleidensa ja esitelmiensä kieliasuja samaan hintaan kuin yliopistoon palkkatyösuhteessa olevat henkilöt (itse väitöskirja on poikkeus). Kuitenkin samalla tavoin me teemme esitelmiemme ja artikkeleidemme kautta suomalaisen tiedettä ja yliopistoamme tunnetuksi maailmalla. Koska akateemisissa teksteissä ollaan kieliasun kanssa hyvin tarkkoja, on kielentarkistus likipitäen välttämättömyys ja ilman subventiota hinta voi olla kymmeniä euroja per sivu. Tieteelliset artikkelit ovat muuten pitkiä eikä niistä makseta tai korvaus on puhtaasti muodollinen työmäärään nähden.

Itse olen onnistunut tarkistuttamaan tekstejäni englantia äidinkielenään puhuvilla tuttavillani ja jotkut julkaisut tulevat vastaan. Kaikilla näitä mahdollisuuksia ei ole. Kuitenkin suomalaisen tieteen halutaan olevan kansainvälistä. Itse olen myös saanut melko hyvin rahoitusta konferenssi- tai tutkimusaineiston keruumatkoille ulkomaille, mutta monet jo väitelleet tuttavani ovat valitelleet vaikeuksia näiden suhteen.

Nuorten tutkijoiden omat verkostot ovat usein tehokkaimpia auttajia ja näiden muodostumista ja ylläpitoa voi tietenkin yrittää jollain tavoin tukea. Itse olen kokenut tieteellisten seurojen toiminnan erityisen arvokkaaksi. Ylipäätänsä olisi tietenkin myös huomioitava, että kaikkien tutkijoiden, niin nuorien kuin vanhempienkin, tutkimuksessaan tarvitsema perusinfrastruktuuri, kuten kirjastot, tietokannat ja monilla aloilla esimerkiksi laboratoriot ja tekniset laitteet, ovat ajan tasalla ja kunnossa.

 

 Juho Wilskman
Jatko-opiskelija
Kokoomusopiskelijoiden liittohallituksen jäsen