Taloudellisen tilanteen ollessa mitä on, joutuu yhä useampi instituutio ja taho perustelemaan oman tarpeellisuutensa. Ajattelinkin käyttää härskisti sekä anteeksi pyytelemättä tilaisuutta hyväkseni puolustaakseni oman alani, historian, ja sen tutkimuksen merkitystä. Ei ehkä aivan suoraan politiikkaan liittyvä aihe, mutta onhan sopivasti Kokoomuksessa myös käynnissä keskustelu siitä, mikä on tulevaisuuden sivistystä. Mikä on historian paikka siinä?

Tiedon hankkiminen maailmasta pitäisi olla ihmisille jo itseisarvo ja päämäärä sinänsä, mutta on ymmärrettävää, jos moni kaipaa jotain konkreettisempaa. Historian ja humanististen tieteiden ongelma yleensäkin tässä suhteessa on, että niistä saatavat suorat ja ainakin välittömät taloudelliset hyödyt ovat yleensä vähäiset. Lisäksi tutkimustulokset voivat vain harvoin olla todella varmoja taikka tarkkoja. Tällaisia ongelmia tosin sitten on myös monilla eksaktimmiksikin mielletyillä aloilla. Tilannetta myöskään ei varsinaisesti paranna, että jotkut humanistitkin saattavat välillä syyllistyä alentuvaan suhtautumiseen useiden muiden alojen edustajiin. Toisaalta voidaan sitten mennä omien taitojen ja tutkimusten osalta kriittisyydessä niin pitkälle, että nähdään vain uhat sekä ongelmat eikä oikein osata tarttua eteen tarjoutuviin mahdollisuuksiin.

Mitään tarkkoja taulukoita ja laskelmia historian hyödyllisyydestä on mahdoton antaa ja vaikea on sanoa, mitä sopivan ja luotettavan tutkimuksen aiheesta pitäisi edes sisältää. Myöskään kattavaa luetteloa kaikista kuviteltavissa olevista hyödyistä ei kannata antaa. Kerron mieluummin pienen omakohtaisen tarinan. Siitä on jo vuosia, kun istuskelin lauantaipäivänä muutaman Kansallisiin ylioppilaisiin, eli Helsingin yliopiston Kokoomusopiskelijoihin, lukeutuvan tai liittymisestä kiinnostuneen kanssa. Taustamme vaihtelivat, oli pankkimiestä ja ”kovien” luonnontieteiden edustajaa, ja joidenkin suhtautuminen humanistisiin aloihin oli avoimen väheksyvä.

Keskustelu rönsyili, pääosin yhteiskunnallisissa aiheissa ja Kokoomusopiskelijoille tyypilliseen tapaan esitettiin paljon hyvinkin vaihtelevia mielipiteitä. Keskustelun edetessä meille kirkastui, että käytännössä jokaisessa asiassa argumentit perustuivat ainakin osittain menneisyyden kokemuksiin, eli historiaan, jopa silloin kuin selitettiin asioita talouden näkökulmasta tai tarkasteltiin luonnontieteiden merkitystä ja tietenkin, kun puhuttiin tulevaisuuden mahdollisuuksista. Eikö siis olisi tärkeää tuntea ja ennen kaikkea ymmärtää historiaa mahdollisimman tarkasti ja täydellisesti?

Yleinen, mutta varsin osuva klisee on, että ne, jotka eivät tunne historiaa, ovat tuomittuja elämään se uudelleen. Tunnettu historioitsija Niall Fergusson on esimerkiksi todennut, että vähän paremmalla taloushistorian tuntemuksella vuoden 2008 romahduskin olisi voitu välttää. Historia antaa ainakin periaatteessa eväitä tarkastella asioita myös muista kuin totutuista arkipäivän tai viiteryhmän näkökulmista, oman ”kuplan” ulkopuolelta. Sillä on valtava merkitys yleissivistyksen kannalta, joka ainakin minulle tarkoittaa ennen kaikkea laaja-alaista ymmärrystä maailmasta.

Historiantutkimus ei myöskään ole alana mikään paikallaan jököttävä monumentti. Historia, eivät edes sen yksittäiset aihealueet, ole jotain, mikä jo läpikotaisin tunnetaan. Uudet ajat luovat uusia kysymyksiä ja monesti pakottavat sitten tarkastelemaan uudelleen jo joskus tutkittuja aiheita. Varsinkin marginaaliselta vaikuttavat aiheet voivat olla niitä, joista on mahdollista saada parhaat sekä yllättävimmät avaukset ja joilla Suomen kaltainen pienikin maa pääsee positiivisesti erottautumaan tutkimuskentässä. Tarvitaan siis myös varsinaista historian tutkimusta, ei vain sitä, että tuotetaan opetusta, selvityksiä tai popularisaatioita. Viimeksi mainittuja kyllä väheksytään tiedemaailmassa (ja tieteen rahoituksessa) ehkä turhan paljon, missä historia on tosin osittain ollut poikkeus positiiviseen suuntaan.

Lopuksi voisi vielä todeta, että Suomessa tuntuu työelämässä vallitsevan hyvin vahva erikoistumisen perinne. Esimerkiksi anglosaksisessa maailmassa ei ole niinkään harvinaista, että humanistisen koulutuksen saaneita on paljon myös liike-elämän palveluksessa sekä teknologiayrityksissä. Avoimemmat asenteet tässä suhteessa voisivat avata uusia näköaloja myös Suomessa.

 

Juho Wilskman
liittohallituksen jäsen